Kun on hätä

Tästä ei ole niin kovin pitkä aika, kun kävelin pitkin rännän ruokkimaa asfalttitietä. Olin matkalla töihin. Olin väsynyt ja vähän vihainen ihan muuten vaan. Näpräsin puhelinta, koska sellainen on nykyään jotenkin tapana. Taivas oli pilvinen ja tuuli kovaa. Talvisen kylmää, märkää ja sukat kenkien sisällä olivat kastuneet jo alkumatkasta. Olin matkalla bussiin, joka kiidättäisi minut duuniin.

Näin kadulla makaavan ihmisen. Lähdin juoksemaan hänen luokseen. Tein tilannearvion ja soitin 112. Huomasin ihmisen olevan kadun pinnassa hädässä, hän ei vastannut herättelyyni. Siinä samalla käänsin hänet toisella kädellä kylkiasentoon ja avasin hengitystiet. Hän siinä onneksi hengitti, silmät olivat kiinni. Hän oli reagoimaton. Huidoin ihmisiä pysähtymään auttamaan, mutta kukaan ei pysähtynyt. Huidoin ohi ajaville autoille, mutta kukaan kuljettajista ei pysähtynyt. Kaipasin tuolle ihmiselle toista auttajaa, mutta kukaan ei pysähtynyt. Ainoa asia, joka pysähtyi oli aika.

Mietin tuota ihmistä siinä ja tarkkailin jatkuvasti hänen hengitystä. Jos hän lakkaisi hengittämästä, olisi minun elvytettävä. Silloin elvyttäisin yksin, koska kukaan ei pysähtynyt. Huusin apua kaukaiselta ihmiseltä, mutta hän lähti toiseen suuntaan. Olimme varmasti pelottava näky, mutta silti hän siinä maassa tarvitsi apua.

Ambulanssi tuli paikalle ja otti tuon ihmisen hoiviinsa. Jatkoin matkaani töihin. Olin surullinen ja pettynyt. Kukaan ei pysähtynyt, kun tuo toinen tarvitsi apua. Pohdin koko työmatkan asioita. Kelailin elämää, kuolemaa ja sattumaa. Pohdin tuuria, onnea ja epäonnea. Arvuuttelin miten tuon ihmisen kävi ja mikä hänellä mahtoi olla. Enää en ollut väsynyt, olin turtunut. Sisälläni mylläsi pian pelottava ajatus siitä, että olisin itse tai rännän runteleman asfaltin pinnassa tajuttomana ja kukaan ei pysähtyisi. Kaikki ajaisivat ohi ja siinä minä olisin, tietämättömänä elämästä.

Tehdäänkö niin, että pysähdytään, kun joku tarvitsee apua? Ja jos jo yksi auttaa, voitaisiin kysyä tarvitseeko hän siinä vielä lisäkäsiä. Jokainen ihmiselämä on arvokas ja ainutlaatuinen, joten hädän keskellä pysähdy auttamaan. Maassa voi makaa kolmen lapsen yksinhuoltaja, juuri valmistunut farmaseutti, pitkään masentuneena ollut yksinäinen mummo tai päihdevieroituksessa oleva ihminen, joka on oman lapsuutensa sankari tai siinä voit makaa sinä, minä, lapsesi, läheinen, rakas. Jokainen on auttamisen arvoinen ihminen. Ja niin, jos ihan noin muuten vaan tarvitset jeesiä, vaikka et konkreettisesti makaisi asfaltin pinnassa, pyydä sitä apua. 

Huh,

Elli
Anna mä bloggaan

Ja sitten on Teemu Selänne ja minä olen kerrankin sanaton. #for8ver <3