Olen tässä pohtinut, että millainen olisi sellainen unelmieni mies. Ensimmäisenä minulle tuli mieleeni, että sellaista ei todellakaan (ei tod.) voi olla olemassa. On myös aivan hyvä, että rima on korkealla. Nainen saa haluta ja tavoitella mitä vain. Ovatko Ryan Gosling ja Robert Pattinsson sinkkuja? Jos olisin neljässäkympissä, olisin niin George Clooneyn, koska äijällä on sitä karismaa.
Haluan, että mies on järkevä. Ei tarvitsisi olla ihan kaikista terävin kynä, mutta olisihan se kiva, että hän tajuaisi. Ei vain jaksaisi selittää asioita silleen moneen kertaan. Toivoisin myös, että järkevyydestä huolimatta mies osaisi puhua ihmisille eli olisi sosiaalinen. Hänellä olisi itsestäni huolimatta kavereita ja omaa elämää, omia juttuja, omaa aikaa. Toki olisin hänen maailman napa, keskipiste ja maailman ihanin nainen.
Olisi kauheen kiva, jos hänellä olisi työtä, josta hän pitää ja tienaisi edes jotain. Mielestäni on tosi kiva, jos mies osaa tehdä itse asioita. Ei nyt välttämättä tarvitse taloa tai venettä rakentaa alusta loppuun itsenäisesti, mutta kunhan osaa koota Ikean jakkarat ja pöydät sekä vaihtaa autoon talvirenkaat. Niillähän pääsee jo pitkälle. Jos osallistuu sitten joskus siihen talon rakentamiseen, niin voisi ainakin näyttää tekevänsä jotain. En pidä löysistä miehistä missään sanan eri merkityksissä. Siis missään, oikeesti.
En osaa sanoa haluaisinko tumman vai vaalean. Ehkä sellaisen välimuodon. Ihanaa olisi punertavat hiukset. Saataisiin varmaan sellasia Risto ja Riikka Räppääjiä jälkikasvuksi. Niin, miehen täytyy pitää lapsista. Tavallaan kai arvostan ihmisiä, jotka valitsevat lapsettomuuden. He valitsevat niin ja se on aivan okei. Itse haluan lapsia, nähdä niiden kasvavan ja kehittyvän. Haluan tuskailla yöheräämisten takia ja kokea vanhemmuuden haasteet, onnen ja tuskan. En kuitenkaan toivo, että mies kävisi salaa tökkimässä ja lapsettamassa muita naisia. Sellaisiin touhuihin olisin liian mustasukkainen.
Miehen kädet, ne kertovat paljon. Ovatko ne rosoiset, hoidetut, pehmeät, isot, lihaksikkaat, pitkäkyntiset? En voi sietää miehellä pitkiä kynsiä. Sitten aina on tarkistettava runkkulihas ja siis en tiedä onko se nyt niin kovin virallinen nimitys, mutta tarkoitan lihasta, joka nousee (jos nousee) kyynärtaipeen ja peukalon väliin. Kyllä, nyt voit kokeilla nouseeko se. Mulla vähä nousee.
Miehen tulisi antaa minun katsoa rauhassa Greyn anatomiaa ja Sinkkuelämää sekä Suomen jääkiekkojoukkueen kaikki matsit. Olisi myös mahtavaa, jos mies ymmärtäisi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Eli kun suuttuisin ja huutaisin hänet ulos talosta, hän ymmärtäisi jäädä ja halata juuri silloin. Sitten kun en toivo lahjaa tai ainakaan kukkia viikonlopuksi ruokapöytään, hän tietenkin toisi minulle ihanan kimpun punaisia ruusuja ja uuden huulipunan. Pusi, pusi, hali, hali. En oikeasti osaa kertoa, en edes kirjoittaa miksi naisen mieli on niin vaikea. Vai onko minun mieleni se vaikea? Voi kamalaa, olen hankala nainen, vaikea ihminen noin niin kuin kaiken kaikkiaan. Ihanaa olla juuri se hankala nainen. Boomshakalaka.
Luotettava, rehellinen ja hauska ja luonteva sekä hieman sellainen rosoinen. Niin ja rohkea, hyväntuulinen ja huumorintajuinen. Sitten vielä osaisi tehdä hyvää ruokaa ja välillä hemmotella. Lisäksi sopivan ikäinen, sopivan kokoinen, sopivan söpö ja kaikkea niin juurikin sopivasti. Hän saisi olla minulle juuri se oikea, ei mikään vasen, vaan se OIKEA. Mutta sinkkuna on niin jees (oikeesti joskus on)!
Nyt lopetan ja klikkaan vielä tästä linkistä. Klikkaa säki. Sanon vaan nyt vielä ihan suoraan tähän loppuun, että välillä sinkkuna oleminen on sieltä maailman syvimmästä ja pimeimmästä reiästä. Siksi siis välillä etsin tällaisia höpöhöpö-uutisia ja juttuja internetin ihmeellisestä maailmasta.
KLIKKAA TÄSTÄ
Huokaisten,
Elli
Anna mä bloggaan
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
23 ja risat
Jotain kello 13 synnyin tasan 23 vuotta sitten. Kiitos äiti ja iskä, kiitos kätilö. Painoin 3315g ja olin 51cm pitkä ytykkä. Nuo tiedot luin vanhasta lapsuusiän terveyskortistani. Kortti on jo vähän kulunut, mutta ajaa asiansa edelleen. Neuvolakortissani lukee, että tasaisesti kasvaa, erittäin jäntevä, nojaa jo kyynärvarsituessa. Teksti on kirjoitettu, kun olen ollut kolmen kuukauden ikäinen.
Viiden kuukauden kohdalla lukee, että vierastan ja kasvan tasaisesti. Puolen vuoden kohdalla neuvolakortin ruutuun on kirjoitettu, että olen kasvanut ja kehittynyt hyvin, tartun leluihin ja liikun pyörien ja peruuttaen. Kahdeksan kuukauden ruudussa lukee ainostaan isoilla punaisilla kirjaimilla iloinen.
Vuoden iässä olen jo ottanut ensimmäiset askeleeni ja sanonut ensimmäisiä sanoja. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä kävelen ja puhun hyvin. Kaksivuotinaana on kirjattuna tekstiä, että minä tanssin, juttelen, hyppelen. Kolmivuotiaana olen erottanut eri värit ja olen ollut neuvolassa reipas tyttö. Neljävuotiaana olen ollut kirjailun mukaan terve ja reipas. Viisivuotiaana olen ollut (ensimmäistä kertaa) mukava ja olen kasvanut ikätasoisesti. Kuusivuotiaana olen ollut reipas ja kasvanut edelleen tasaisesti.
Nyt olen siis sellainen reilu parikymppinen, hullumuija, punapää, tukkasojottaa, kiireperse, tuuliviiri, höpöhöpötäti. Ja mihin vuoteni ovatkaan kuskanneet? Olen tällä hetkellä lapsuudenkodissa, nukun vanhempieni sängyssä (he ovat lomamatkalla) ja söin tänään siskoni tekemää ruokaa. On siis niin, että napanuora vanhempiini ei ole todellakaan katkennut. Se on tainnut vain vahvistua entisestään. Kämppäni, kotokoloni on tyhjillään isolla kylällä ja minä olen lapsuudenkodissani ihan hyvällä mielellä, mutta vain väliaikaisesti kuitenkin.
Syntymäpäiväni meni hoidellessa syntymää. Joo, siis kovasti ainakin yritin olla perheille avuksi ja kasvaa tänäänkin yhden päivän enemmän kätilöksi ja ammattilaiseksi ja rohkeaksi ja osaajaksi ja tosi vaikeeta ja rankkaakin se on ja olla pitää. Sitten olin palaverissa, jossa sain syödä ihan firman piikkiin katkarapuvoileipää ja kahvia. Tulin lapsuudenkotiini takaisin illalla kiireisen ja raastavan päivän päätteeksi. Ilta oli jo kääntynyt pimeäksi. Tosin ostin matkalta itselleni punaisia ruusuja ja uuden muumimukin. Vielä myöhemmin illalla katsoin jakson Sinkkuelämää ja päätin, että käyn huomenna juoksulenkillä. Olen 23 ja olen nuori, jee. Olen nainen ja olen huomenna päivän yli 23. Nyt tarvitsen ihan mainostamatta lasillisen viiniä.
Synttäriterveisin,
Elli
Anna mä bloggaan
Viiden kuukauden kohdalla lukee, että vierastan ja kasvan tasaisesti. Puolen vuoden kohdalla neuvolakortin ruutuun on kirjoitettu, että olen kasvanut ja kehittynyt hyvin, tartun leluihin ja liikun pyörien ja peruuttaen. Kahdeksan kuukauden ruudussa lukee ainostaan isoilla punaisilla kirjaimilla iloinen.
Vuoden iässä olen jo ottanut ensimmäiset askeleeni ja sanonut ensimmäisiä sanoja. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä kävelen ja puhun hyvin. Kaksivuotinaana on kirjattuna tekstiä, että minä tanssin, juttelen, hyppelen. Kolmivuotiaana olen erottanut eri värit ja olen ollut neuvolassa reipas tyttö. Neljävuotiaana olen ollut kirjailun mukaan terve ja reipas. Viisivuotiaana olen ollut (ensimmäistä kertaa) mukava ja olen kasvanut ikätasoisesti. Kuusivuotiaana olen ollut reipas ja kasvanut edelleen tasaisesti.
Nyt olen siis sellainen reilu parikymppinen, hullumuija, punapää, tukkasojottaa, kiireperse, tuuliviiri, höpöhöpötäti. Ja mihin vuoteni ovatkaan kuskanneet? Olen tällä hetkellä lapsuudenkodissa, nukun vanhempieni sängyssä (he ovat lomamatkalla) ja söin tänään siskoni tekemää ruokaa. On siis niin, että napanuora vanhempiini ei ole todellakaan katkennut. Se on tainnut vain vahvistua entisestään. Kämppäni, kotokoloni on tyhjillään isolla kylällä ja minä olen lapsuudenkodissani ihan hyvällä mielellä, mutta vain väliaikaisesti kuitenkin.
Syntymäpäiväni meni hoidellessa syntymää. Joo, siis kovasti ainakin yritin olla perheille avuksi ja kasvaa tänäänkin yhden päivän enemmän kätilöksi ja ammattilaiseksi ja rohkeaksi ja osaajaksi ja tosi vaikeeta ja rankkaakin se on ja olla pitää. Sitten olin palaverissa, jossa sain syödä ihan firman piikkiin katkarapuvoileipää ja kahvia. Tulin lapsuudenkotiini takaisin illalla kiireisen ja raastavan päivän päätteeksi. Ilta oli jo kääntynyt pimeäksi. Tosin ostin matkalta itselleni punaisia ruusuja ja uuden muumimukin. Vielä myöhemmin illalla katsoin jakson Sinkkuelämää ja päätin, että käyn huomenna juoksulenkillä. Olen 23 ja olen nuori, jee. Olen nainen ja olen huomenna päivän yli 23. Nyt tarvitsen ihan mainostamatta lasillisen viiniä.
Synttäriterveisin,
Elli
Anna mä bloggaan
maanantai 9. helmikuuta 2015
Kun maailma ei riitä
Okei, on taas aika vähän pöhistä. On asioita, joita olen halunnut tehdä, mutta en ole niitä kuitenkaan tehnyt. On asioita, joita haluaisin vielä tehdä. On paljon asioita, joita olen jo tehnyt. Hyviä asioita, tyhmiä asioita, järkeviä juttuja ja myös niitä vähemmän järkeviä. Asioita todellakin tapahtuu joka ikinen päivä. Jotkut niistä ovat ehkä kivoja, tosi kivoja, jopa huippuja ja jotkut tuovat tuskaa. Niin se vaan menee ja on ilmeisimmin aina mennytkin. Tapahtuu aivan käsittämättömiä juttuja!
Katsoin muutama päivä sitten ohjelmaa, jossa ihmiset lähtevät purhehtimaan lähes vuodeksi merelle. He tietävät, että matka on vaarallinen, pitkä ja ennen kaikkia se on suuri haaste. Osalla lähtijöistä on perhe, pieniä lapsia, sairaat vanhemmat ja mitä kaikkea. Silti he lähtevät. Lähtijät tietävät, että matkalla voi kuolla. Joskus ihminen putoaa purrelta aallokkoon ja mahdollisesti tätä pudonnutta ei koskaan löydetä. Muistaakseni ohjelmassa mainittiin kuudelle ihmiselle käyneen näin. Silti lähtijät olivat innoissaan kuin hämähäkki luotuaan uuden kestävän seitin. (?) Tämä kokonaisuus eli matka meren armoille alkoi kiehtoa minua valtavasti. Aloin jo googlettamaan purjehdusvalmennuksia ja läheisiä kuntosaleja. Purjehtiminen vaatii hyvää kuntoa, sitkeyttä ja ehkä myös hieman sitä hulluutta, ainakin jos aikoo olla purrella ensialkuun vuoden ja kiertää koko maapallon suolaiset vedet.
Kävin katsomassa leffateatterissa Villi vaellus -elokuvan (Wild). Siinä nainen käveli rakot ja hiertymät jaloissaan Meksikon rajalta aina Kanadan rajalle asti. Elokuvan jälkeen mietin, että minäkin tahdon! En tiedä olenko luonteeltani yllytyshullu vai hullu noin muuten vain, mutta joku tuon kaltainen seikkailu itsensä kanssa olisi varmasti aikamoinen! Voisi vain käppäillä iso rinkka selässä, keitellä nuotiolla puuroa ja kuunnella metsän ääniä. Matkan aikana saisi pelätä, onnistua, iloita, tutustua ja olla epätoivoinen sekä mahdollisesti eksyksissä. Olisi niin coolia jotenkin testata itseään, mennä juuri sinne äärirajoille, wohoo!
Olen haaveillut jo useamman vuoden reppureissusta. Lähtisin vain maailmalle ja toivoisin, että palaisin ihan yhtenä kappaleena takaisin. Haluaisin kierrellä Aasiaa ja Afrikkaa. Tsiigailisin apinoita ja koppakuoriaisia ja ottaisin selfieitä niin paljon Instaan, että Suomessa olevilta kavereilta nousisi jo savua korvista. Se nyt vain olisi siis siistiä. Elän siinä uskossa, että ihmisellä on yksi elämä ja se elämä on tässä ja nyt. Se on omissa käsissäni, eikä kenenkään muun.
Joku kuitenkin pidättelee minua. Olen pohtinut mikä se on. Minulla on joku rautapallo kahleilla kiinni nilkassani. Se pallo ei ole kovin painava, mutta se silti pidättelee. Pallo ei ole lapsi, se ei ole mies, suhde. Se on mahdollisesti järki, koska hyppy tuntemattomaan rinkka selässä jännittää. Mitä jos minulle käy jotain? Mitä jos en ole tarpeeksi vahva? Kenelle minä oikein yritän todistaa pärjäämistäni?
Asian laita on nyt niin, että soitin eräälle ystävälleni ja kerroin mielettömistä ajatuksistani. Aloitan vaeltamisen Kolilta ystäväni kanssa kesällä 2015. Otamme rinkat selkään ja kuljemme noin 80km yhdessä ihmetellen metsän elämää, purojen solinaa ja kallioiden seinämien liukkautta. Jos eksyn, eksyn yhdessä toisen ihmisen kanssa. Siitä voin sitten jatkaa uusiin vaellushaasteisiin. Haluan käydä Euroopan vaellusreitit ja kuka tietää, vaikka minua joskus odottaisi juuri se pitkä, haastava PCT-vaellusreitti Meksikon rajalta Kanadaan asti. Ei muuta kuin kävelyä harjoittelemaan.
Äärirajoja ihmiset!
Elli
Anna mä bloggaan
Tässä vielä muutama linkki, jotka kannattaa tsekkaa! :)
https://www.youtube.com/watch?v=PJCIflAfu_o
https://www.youtube.com/watch?v=cGhrwrXwElg
Katsoin muutama päivä sitten ohjelmaa, jossa ihmiset lähtevät purhehtimaan lähes vuodeksi merelle. He tietävät, että matka on vaarallinen, pitkä ja ennen kaikkia se on suuri haaste. Osalla lähtijöistä on perhe, pieniä lapsia, sairaat vanhemmat ja mitä kaikkea. Silti he lähtevät. Lähtijät tietävät, että matkalla voi kuolla. Joskus ihminen putoaa purrelta aallokkoon ja mahdollisesti tätä pudonnutta ei koskaan löydetä. Muistaakseni ohjelmassa mainittiin kuudelle ihmiselle käyneen näin. Silti lähtijät olivat innoissaan kuin hämähäkki luotuaan uuden kestävän seitin. (?) Tämä kokonaisuus eli matka meren armoille alkoi kiehtoa minua valtavasti. Aloin jo googlettamaan purjehdusvalmennuksia ja läheisiä kuntosaleja. Purjehtiminen vaatii hyvää kuntoa, sitkeyttä ja ehkä myös hieman sitä hulluutta, ainakin jos aikoo olla purrella ensialkuun vuoden ja kiertää koko maapallon suolaiset vedet.
Kävin katsomassa leffateatterissa Villi vaellus -elokuvan (Wild). Siinä nainen käveli rakot ja hiertymät jaloissaan Meksikon rajalta aina Kanadan rajalle asti. Elokuvan jälkeen mietin, että minäkin tahdon! En tiedä olenko luonteeltani yllytyshullu vai hullu noin muuten vain, mutta joku tuon kaltainen seikkailu itsensä kanssa olisi varmasti aikamoinen! Voisi vain käppäillä iso rinkka selässä, keitellä nuotiolla puuroa ja kuunnella metsän ääniä. Matkan aikana saisi pelätä, onnistua, iloita, tutustua ja olla epätoivoinen sekä mahdollisesti eksyksissä. Olisi niin coolia jotenkin testata itseään, mennä juuri sinne äärirajoille, wohoo!
Olen haaveillut jo useamman vuoden reppureissusta. Lähtisin vain maailmalle ja toivoisin, että palaisin ihan yhtenä kappaleena takaisin. Haluaisin kierrellä Aasiaa ja Afrikkaa. Tsiigailisin apinoita ja koppakuoriaisia ja ottaisin selfieitä niin paljon Instaan, että Suomessa olevilta kavereilta nousisi jo savua korvista. Se nyt vain olisi siis siistiä. Elän siinä uskossa, että ihmisellä on yksi elämä ja se elämä on tässä ja nyt. Se on omissa käsissäni, eikä kenenkään muun.
Joku kuitenkin pidättelee minua. Olen pohtinut mikä se on. Minulla on joku rautapallo kahleilla kiinni nilkassani. Se pallo ei ole kovin painava, mutta se silti pidättelee. Pallo ei ole lapsi, se ei ole mies, suhde. Se on mahdollisesti järki, koska hyppy tuntemattomaan rinkka selässä jännittää. Mitä jos minulle käy jotain? Mitä jos en ole tarpeeksi vahva? Kenelle minä oikein yritän todistaa pärjäämistäni?
Asian laita on nyt niin, että soitin eräälle ystävälleni ja kerroin mielettömistä ajatuksistani. Aloitan vaeltamisen Kolilta ystäväni kanssa kesällä 2015. Otamme rinkat selkään ja kuljemme noin 80km yhdessä ihmetellen metsän elämää, purojen solinaa ja kallioiden seinämien liukkautta. Jos eksyn, eksyn yhdessä toisen ihmisen kanssa. Siitä voin sitten jatkaa uusiin vaellushaasteisiin. Haluan käydä Euroopan vaellusreitit ja kuka tietää, vaikka minua joskus odottaisi juuri se pitkä, haastava PCT-vaellusreitti Meksikon rajalta Kanadaan asti. Ei muuta kuin kävelyä harjoittelemaan.
Äärirajoja ihmiset!
Elli
Anna mä bloggaan
Tässä vielä muutama linkki, jotka kannattaa tsekkaa! :)
https://www.youtube.com/watch?v=PJCIflAfu_o
tiistai 3. helmikuuta 2015
Minä, tuleva kätilö
Hei, olen tuleva kätilö. Olen kätilöopiskelija. Ihmiset kysyvät usein miksi. Miksi sinä haluat olla kätilö? Mistä sinä sait päähäsi hakea kätilöksi? Millaista on kätilöopiskelijan elämä? Milloin sinä valmistut?
Vastaan teille, että en tiedä ja tavallaan todellakin tiedän.
Olin pieni tytön tyllerö ja vähän sellainen pallerokin, kun katson telkkariohjelmaa. Siinä näytettiin, kuinka siittiö hedelmöitti munasolun. Minut valtasi varmasti joku lumous, koska sen jälkeen olin varma, että minusta tulee kätilö. Oli aivan älyttömän siisti juttu, kun sellainen pitkähäntäinen nuijapää uiskenteli sinnikkäästi kohti löllyvää munasolua. Sisukas siittiö heilutti häntäänsä ja ui itsensä munasolun sisään ja all in! Kaikki meni hyvin siinä jaksossa. Tuo munasolu kiinnittyi verekkään kohdun seinämään ja hupista vain, kohdussa alkoi elämän kehitys. Tuon ohjelman minä katsoin ja lopussa tuosta uivasta sinnikkäästä siittiöstä ja munasolulölleröstä oli kehittynyt pieni, pullea ihmisvauva, jonka KÄTILÖ otti vastaan naisen alapäästä, VAU! Tuo teki minuun todella suuren vaikutuksen. Ei enää ihan hirveästi Pikkuset kakkoset ja muut lastenohjelmat kiinnostaneet. Aloin seurailla ihmisen elimistöstä kertovia tieteispätkiä ja Olipa kerran elämä -sarjaa.
Lukion jälkeen hain välittömästi kätilöopintoihin. Olin samalla töissä rautakaupassa ja tuota työuraa en unohda ikinä. Mutta joo, kouluun päästyäni aloin opiskella alapään anatomiaa ja siinä sivussa muitakin juttuja. Muutin pois kotikonnuilta ja aloitin uuden jakson elämässäni. Availin ja räpyttelin kovasti siipiäni ja välillä oli vähän ikävä kotiinkin. Kätilöopiskelijan elämä on ainakin minun kohdalla kiireistä, positiivista ja antoisaa. Olen oppinut ihan hirvesti asioita! On myös päiviä, kun en osaa mitään, olen tunari ja todella huono kaikin puolin. Seuraavana päivänä saatan olla taas ihan okei ja onnistua. Olen hiljalleen oppinut tuntemaan myös itseäni. Tarvitsen työvuorossa vähintään yhden kupin tuoretta kahvia ja huokaisen syvään sekä lasken hartiani alas ennen kuin astun synnytyshuoneeseen sisään, koska tällöin olen rennompi. Niin, ja lässytän aina vauvoille ja he kuulevat. Vooooi miten kauniit pienet silmät sinulla on, lasketaanpas sormet ja varpaat: yyy-kaaa-kooo-neee-viii, olet ihana ja niin söpö, tuituitui...
Opiskellessa on ollut aikoja, jolloin olen miettinyt, että olenko tosissani valinnut tämän ammatin ja onko minusta koskaan, ikinä, milloinkaan kätilöksi. Ihmiset puhuvat synnytystraumoista, kamalista kätilöistä, huonosta hoidosta, hoitoalalla olevasta kiireestä ja muutoksista. Olen siis lukenut ja kuullut todellisia kauhutarinoita. Mutta sitten olen kuullut ihania tarinoita kauan odotettujen lapsien syntymästä, olen ollut paikalla kauniissa ja ihanissa synnytyksissä, olen todistanut elämää, olen huomannut synnyttäjän olevan melkoinen sisupussi, tukihenkilön olevan korvaamaton kannustaja ja rohkaisija, olen katsonut onnenkyyneleitä ja antanut itsekin niiden tulla. Olen kuunnellut tarinoita ihanista kätilöistä, tavannut useita upeita ammattilaisia. Kätilöopiskelijana olen siis saanut kunnian olla osa tätä kaikkea.
Valmistun kesää vasten kätilöksi ja samalla en todellakaan valmistu. Saan viralliset paperit kyllä, mutta sitten se seikkailu vasta alkaa. Tulee varmasti päivä, hyviä päivä, huonoja päiviä, ihania päiviä, kiirepäiviä, tylsiä päiviä ja monia muita päiviä. Mutta aina päivän jälkeen on yö ja sitten toivottavasti tulee taas uusi päivä. Opettelen tässä tänään nyt kaikessa rauhassa asioita ja sitten vasta kurkistan huomiseen.
Ryöpsähtäen ja samalla väristen,
Elli
Anna mä bloggaan
Vastaan teille, että en tiedä ja tavallaan todellakin tiedän.
Olin pieni tytön tyllerö ja vähän sellainen pallerokin, kun katson telkkariohjelmaa. Siinä näytettiin, kuinka siittiö hedelmöitti munasolun. Minut valtasi varmasti joku lumous, koska sen jälkeen olin varma, että minusta tulee kätilö. Oli aivan älyttömän siisti juttu, kun sellainen pitkähäntäinen nuijapää uiskenteli sinnikkäästi kohti löllyvää munasolua. Sisukas siittiö heilutti häntäänsä ja ui itsensä munasolun sisään ja all in! Kaikki meni hyvin siinä jaksossa. Tuo munasolu kiinnittyi verekkään kohdun seinämään ja hupista vain, kohdussa alkoi elämän kehitys. Tuon ohjelman minä katsoin ja lopussa tuosta uivasta sinnikkäästä siittiöstä ja munasolulölleröstä oli kehittynyt pieni, pullea ihmisvauva, jonka KÄTILÖ otti vastaan naisen alapäästä, VAU! Tuo teki minuun todella suuren vaikutuksen. Ei enää ihan hirveästi Pikkuset kakkoset ja muut lastenohjelmat kiinnostaneet. Aloin seurailla ihmisen elimistöstä kertovia tieteispätkiä ja Olipa kerran elämä -sarjaa.
Lukion jälkeen hain välittömästi kätilöopintoihin. Olin samalla töissä rautakaupassa ja tuota työuraa en unohda ikinä. Mutta joo, kouluun päästyäni aloin opiskella alapään anatomiaa ja siinä sivussa muitakin juttuja. Muutin pois kotikonnuilta ja aloitin uuden jakson elämässäni. Availin ja räpyttelin kovasti siipiäni ja välillä oli vähän ikävä kotiinkin. Kätilöopiskelijan elämä on ainakin minun kohdalla kiireistä, positiivista ja antoisaa. Olen oppinut ihan hirvesti asioita! On myös päiviä, kun en osaa mitään, olen tunari ja todella huono kaikin puolin. Seuraavana päivänä saatan olla taas ihan okei ja onnistua. Olen hiljalleen oppinut tuntemaan myös itseäni. Tarvitsen työvuorossa vähintään yhden kupin tuoretta kahvia ja huokaisen syvään sekä lasken hartiani alas ennen kuin astun synnytyshuoneeseen sisään, koska tällöin olen rennompi. Niin, ja lässytän aina vauvoille ja he kuulevat. Vooooi miten kauniit pienet silmät sinulla on, lasketaanpas sormet ja varpaat: yyy-kaaa-kooo-neee-viii, olet ihana ja niin söpö, tuituitui...
 |
| KAPALOINTIA (JA SENSUURIA) |
Opiskellessa on ollut aikoja, jolloin olen miettinyt, että olenko tosissani valinnut tämän ammatin ja onko minusta koskaan, ikinä, milloinkaan kätilöksi. Ihmiset puhuvat synnytystraumoista, kamalista kätilöistä, huonosta hoidosta, hoitoalalla olevasta kiireestä ja muutoksista. Olen siis lukenut ja kuullut todellisia kauhutarinoita. Mutta sitten olen kuullut ihania tarinoita kauan odotettujen lapsien syntymästä, olen ollut paikalla kauniissa ja ihanissa synnytyksissä, olen todistanut elämää, olen huomannut synnyttäjän olevan melkoinen sisupussi, tukihenkilön olevan korvaamaton kannustaja ja rohkaisija, olen katsonut onnenkyyneleitä ja antanut itsekin niiden tulla. Olen kuunnellut tarinoita ihanista kätilöistä, tavannut useita upeita ammattilaisia. Kätilöopiskelijana olen siis saanut kunnian olla osa tätä kaikkea.
 |
| MINÄ JA VAUVANUKKE |
Valmistun kesää vasten kätilöksi ja samalla en todellakaan valmistu. Saan viralliset paperit kyllä, mutta sitten se seikkailu vasta alkaa. Tulee varmasti päivä, hyviä päivä, huonoja päiviä, ihania päiviä, kiirepäiviä, tylsiä päiviä ja monia muita päiviä. Mutta aina päivän jälkeen on yö ja sitten toivottavasti tulee taas uusi päivä. Opettelen tässä tänään nyt kaikessa rauhassa asioita ja sitten vasta kurkistan huomiseen.
 |
| PUS |
Ryöpsähtäen ja samalla väristen,
Elli
Anna mä bloggaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)