Oletko ollut luokkakokouksessa? Itsehän en ole, mutta toukokuun jälkeen olen! Nimittäin silloin on entisen ala-asteen musiikkiluokkani jälleennäkeminen. Saattaa olla, että tässä jo vähän alkaa jännittää. Onkohan lapset kasvaneet aikuisiksi? Olemme viime kerran nähneet luokkana ollessamme kolmentoista. Nyt olemme keskimäärin kakskolmosia. Pieni lisäys tekstiin vielä: toimin luokkakokouksen järjestäjänä.
 |
| Minä 12vee OMG LOL WTF |
On niin mielenkiintoista nähdä ja kuulla mihin elämä on ketäkin kuljettanut. Itse olin tuolloin nokkahuilukerhossa soittamassa, yleisurheilin ja pelasin hikikarpalot otsalla jalkapalloa. Nykyään en enää harrasa liikuntaa, asun yksin, asun yksiössä. Mitä, olenko minä juurikin sellainen erakkonuori, SIIS ERAKOITUNUT IHMINEN? Hyi olkoon, tällainen muistelu saa itsellä ihan pienetkin karvat nousemaan pystyyn. Mihin tämä elämä on okein minut kuljettanut? Rappioerakkonuoreksi?
Tulevan luokkakokouksen innoittamana kävin katsomassa ala-asteelta ystäväksi jääneen ihmisen kanssa Luokkakokous-elokuvan. Elokuvan on nähnyt lisäksemme tuhannet muut kansalaiset ja lisää katsojia tulee. Ensinnäkin alkoi vähän harmittamaan, koska en ole ollut Aku Hirviniemen, Jaajo Linnonmaan tai Sami Hedbergin luokalla. Sitten kohta ei enää harmittanut yhtään, koska googlasin Akunkin olevan jo yli kolmekymppinen äijän käpy. Jep, ja Sami on 34, huoh. Jos olisin ollut heidän kanssaan samalla luokalla, olisin todella huolestunut tästä omasta elämästä. Pitäisi olla jo lapsia ja mies, koira ja nolo kilpikonna, joka aika ajoin kaatuisi selälleen eikä pääsis ylös. Ihan milloin vaan lapset saa tehdä, jos on tehdäkseen, mutta itse mietin tässä hiljaa mielessäni vanhenevia kudoksiani ja kohtulihasta ja biologisen kellon tikittämistä. Mutta toisaalta hirveen hyviä vauvoja syntyy nelikymppisille ja kuudentoista ikään ehtineille äideille ja he niin kauniisti ja rakkaudella hoitavat pieniä verijälkeläisiään.
Oma luokkakokous on siis toukokuun lopussa. Olemme menossa syömään ja juomaan. Muuta ohjelmaa ei vielä ole. Olen pohtinut keilaamista, saunomista, tilavuokraa, baaria, risteilyä... Ihan tosi vaikeeta keksiä sopivaa ohjelmaa, mutta samalla myös ihan huippusiistiä! Saa nähdä tuleeko luokkakokouksesta virallinen vai hyvin epävirallinen. Olen tässä miettinyt, että se mitä luokkakokouksessa tapahtuu, jää luokkakokoukseen. Voi niitä vanhoja ihastuksia, ensipusuja, diskon hitaita, synttärijuhlia ja kasvukipuja! Luulen, että luokkakokouksessa juttua ja juorua riittää. Ja puhe! Luokkakokouksessa pitää olla ehdottomasti puhe ja luulen, että sekin nakki napsahtaa juurikin minulle. Arvoisat entiset luokkatoverit... Hyvät entiset luokkalaiset... Tervetuloa mahtavaan luokkakokoukseen... On ihanaa nähdä teitä näin kymmenen vuoden jälkeen...
Fiilistellen,
Elli
Anna mä bloggaan
Selvä homma, on aika suunnata elämää kohti mummoutta. Tosin en ole vielä edes kaksvitonen mimmi, mutta aina voi laittaa ajatuksen juoksemaan.
Mummona haluan olla ehdottomasti pullantuoksuinen, mutta räväkkä. Haluan istua piirissä muiden mummonjen kanssa ja keskustella alapään limakalvojen kuivuudesta ja miesten tai siis pappojen vikittelystä. Minulla olisi ehdottomasti toyvillakoira. Hänen nimensä olisi mahdollisesti Helmiina eli Hemppu tai Mauno, eikä Niilokaan huono olisi. Koira saisi minut lähtemään ulos. Satoi tai paistoi niin pissallehan sen koiruuden olisi päästävä. Hyvä koira ja hyvä mummo ja yhdessä me sitten menisimme, kulkisimme ja ihmettelisimme.
Kävisin vähintään kerran vuodessa Tallinnassa ihan silleen mummoporukalla. Muistelisimme nuoruutta ja tanssisimme. Toisin mukanani halpoja, mutta hyviä viinejä. Laivalla pelailisin rahapelejä ja joisin sivistyneesti caipiroskaa. Eläköön elämä! Koirani olisi tuolloin hoidossa jossain. Mummoudesta huolimatta matkustelisin kaikki kolkat, joita en ole siihen mennessä nähnyt, jos vain terveyteni sen periksi antaisi. Kävisin katsomassa putouksia ja kiviä, saaria ja ihmeellisiä poukamia.
Haluaisin, että minulla olisi ihana pieni punainen kesämökki järven rannalla. Menisin sinne välillä koiran kanssa kalastamaan ja keräämään marjoja pakkaseen. Siellä voisin puuhastella ja istua kesän päiviä verannalla. Mökille huristelisin pienellä punaisella autolla, mahdollisesti Mini Cooperilla. Kävisin ostamassa kylältä ruokaa ja torilta tuoreita paikallisia kasviksia. Ihoni olisi päivettynyt ja naamani rypyt näkyisivät vaaleina viiruina.
Haluaisin asua jossain viihtyisässä ja kodikkaassa kaksiossa kerrostalossa, koska omakotitalo tuottaisi liian paljon puuhaa päivääni. Kerrostalon kotiluukku olisi helppo jättää matkustelun ja mökkeilyn ajaksi ja toisaalta se olisi sellainen kompakti koti vanhuuden päiville. Päivisin joisin perinteiset päiväkahvit päiväunien päälle. Illalla joisin iltateen ja painuisin nukkumaan. Naapureiden kanssa ehdottomasti haastelisin pihan roskiksien luona. Kysyisin kuulumisia ja päivittelisin säätä sekä taloyhtiön päätöksiä. Tarvittaessa naapurin yksinhuoltaja Kaisa voisi tuoda luokseni Veetin ja Valtterin hoitoon. Heidän kanssaan menisimme puistoon keinumaan ja tutkisimme löytämiämme ötököitä. Mahdolliset lapsenlapset olisivat aina tervetulleita. Pitäisin heitä sylissä, halaisin, lohduttaisin, kuuntelisin ja kannustaisin. Olisin läsnä.
Kun sitten aika minusta jättäisi, haluaisin olla tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimä. Viimeinen sanani olisi rohiseva kiitos ja antaisin elämäni viimeisen hymyn käydä huulillani. Sivupöydällä olisi gerberoita ja punaisia ruusuja. Minulla olisi kauniit vaatteet yllä ja permanenttini olisi kauniisti kammattu, kynteni olisivat punaisen lakan peittämät. Lähtisin rauhassa jonnekin tuonpuoleiseen läheisteni saattamana. Sinä päivänä olisi rauha, rakkaus ja lämpö läsnä. Lipuisin pitkin jotain solisevaa virtaa ja jatkaisin kauniiden vesiputousten ja puistojen vehreyden ihmettelyä jossain, jossa minun olisi hyvä olla ja oleskella.
Hyvää naistenpäivää!
Elli
Anna mä bloggaan
Tiedättekö sen tunteen, kun ohimolla alkaa kiristää? Sitten verenpaine ja syke kohoavat. Ärsyttää ihan kaikki ja mikään ei onnistu. Vielä Pouta lupaa säätiedoituksessaan kaiken päälle räntäsadetta. On kiire ja kiukuttaa. Herätyskellon soitua sydän alkaa heti pumppaamaan hieman liian nopeasti. Aamukahvia juodessa kädet hieman tärisevät ja leipäpala menee loppuun kävellen ympäri taloa ja etsiessä vaatekaapista sopivaa paitaa. Heti aamusta pitäen on kiire ja harmittaa, kun en laittanut herätyskelloa soimaan varttia aikaisemmin. Mihin laitoin kotiavaimet ja bussikortin? Taidan olla jo myöhässä. Nyt se bussi meni jo. Jotain lohtua tuo se, että seuraava linkka tulee ja menee, mutta myöhässä tässä ollaan ja oleskellaan. Onneksi on vitaminoituja poretabletteja ja kahvia, siis paljon kahvia ja termoskuppeja, jotka säilyttävät lämmön ja niitä voi kantaa ympäri kaupunkia.
Tänä vuonna lupasin lähinnä itselleni, että kiireinen elämä loppuu. No, tadadadaa eipä se loppunut! Tämä kevät on ollut kiireisin ikinä ja tulee olemaan vielä vähän kiireisempi. On paljon käytännön harjoittelua ja muitakin koulujuttuja. Pitäisi vääntää omaa osaamistani kuvaava portfolio. Asuntoni huutaa imuria ja pölyrättiä pinnoilleen. Pyykkivuorta on alkanut kertyä ja likaiset astiat ovat tiskaamattomina muutaman päivän liian pitkään. Lisäksi on se leipäkin tienattava eli duunia tehden viikot kuluvat aivan liian hurjaa vauhtia. Olen vihainen koko yhteiskunnalle, Suomen valtiolle, Kelalle, maailmalle ja ennen kaikkea olen vihainen itselleni. Miksi? En ole oppinut löytämään aikaa, rauhaa ja tilaa itselleni. Sykin ja painelen menemään ponihäntä heiluen pitkin kyliä ja kaupunkeja. Lisäksi vuokra on niin kallis, että on pakko käydä töissä. Sitten kun käy töissä, Kela lähettää takaisinperintäkirjeen, jossa vaaditaan heidän antamiaan TUKIrahoja takaisin. Kiitos tosiaan tuesta ja laitetaan tuohon vielä oikein hymyilevä hymiö päälle :) . Okei, okei voisin asua jossain solussa, mutta kun en vain asu. Asun yksiössä Helsingissä ja se maksaa euroja. Maksaa hirveesti, paljon niitä euroja eli niin kovin, että en tiedä onko siinä mitään järkeä ja toisaalta yksiössä asuminen Helsingissä on parasta just nyt.
Tehdään pieni laskutehtävä. Tämäkin on saattanut mennä aivan päin reisiä, koska aivoni ovat ylikuumentuneet ja ajatukseni hieman kiireen vuoksi ajoittain hamuileva.
Käytännön harjoittelun tunnit ovat 280. Aikaa suorittaa on seitsemän viikkoa. Se tekee siis 40h/vko. Tämähän olisi sellainen normiduunarin perusviikko noin niin kuin suunnilleen. Harjoittelumatkaan minulla kuluu aikaa pyöreästi 1h/päivä eli lisätään laskutoimitukseen +5h/vko.
Työtunteja minulla on 15h/viikko. Työmatkaan 4h/vko.
Koulutunteja minulla on noin 0-10h/viikko. Keskimäärin sanotaan nyt vaikka 5h/vko. Koulumatkaan menee noin 2h/vko.
Tässä on siis kertynyt tunteja 71h/vko.
Nukun yössä noin 8h eli 7x8 on 56h/vko.
Eli viikossa nukkumiseen ja hommien hoitoon menee 127h. Se jaettuna viikon seitsemälle päivälle on noin 18h. Muuhun elämään jää siis noin 6h/päivä. No, pitää huomioida vielä, että nuo 6h menee lähinnä ruokailuun, peseytymiseen, ruuan valmistukseen eli ihan tollasiin arkijuttuihin.
Seuraava harjoittelu tulee muutumaan niin, että minulla meneekin harjoittelumatkaan 2h/päivä eli 10h viikossa, jos teen normaalia viiden päivän harkkaviikkoa.Laitetaan siihen päälle vähän liikenneruuhkaa ja sen semmoista. Se tarkoittaa, että muuhun elämiseen jää muutama hassu tunti päivässä! Mukavaa kevättä jokaiselle vaan. On välillä sellainen tunne, että tekee mieli heiluttaa keskisormea ei niin kenellekään ja ihan jokaiselle. Tekee mieli huutaa bussikuskille, kun hän ihanasti ajaa, mutta on liian hidas taas tänään. Tekee mieli mennä näyttämään keskisormea Eduskuntatalolle ja nyt jo mietin, että mitä ihmettä juuri kirjoitin edes tähän lauseeseen. Tekee mieli huutaa hävyttömyyksiä ja ilkeillä. Se johtuu lähinnä siitä, että ei jaksa. EI VAAN JAKSA, mutta en halua olla ilkeä. Nyt olen käyttänyt tähän tekstiin noin tunnin eli vuodatin oikeen reippaasti. Nyt se tarkoittaa, että aikaa kului ja se on pois taas jostain muusta. Ehkä seuraavana yönä nukun vain seitsemän tuntia ja saan sillä kirittyä takaisin tämän tunnin, koska oikein syömättäkään ei viitsisi olla.
Sitten mietin, että miksi teen näin. Itsehän tämän olen suurimmaksi osaksi aiheuttanut. Oikeastaan olen tämän ihan itse aiheuttanut itselleni. Olenko ihminen vai lähes täydellä teholla toimiva robotti? Taidan todella olla se robotti. Mutta tiedän, että selviän. Olen nainen. Olen sinkkumuija. Olen vahva. Olen rohkea. Olen todella väsynyt, mutta innoissani. On paljon puuhaa ja tekemistä siellä ja täällä. Minulla on langat käsissäni. Meikä handlaa, meikä hoitaa. Minä pärjään kyllä. Nyt jo vähän hymyilyttää. Elämä on siistiä! Nyt on kevät ja se on aivan mieletöntä! Aurinko on tullut jälleen morjenstamaan meitä! Lopuksi totean, että mieluummin vaikka sata rautaa tulessa kuin elämätön elämä.
Pinnistellen,
Elli
Anna mä bloggaan
