Kun maailma ei riitä

Okei, on taas aika vähän pöhistä. On asioita, joita olen halunnut tehdä, mutta en ole niitä kuitenkaan tehnyt. On asioita, joita haluaisin vielä tehdä. On paljon asioita, joita olen jo tehnyt. Hyviä asioita, tyhmiä asioita, järkeviä juttuja ja myös niitä vähemmän järkeviä. Asioita todellakin tapahtuu joka ikinen päivä. Jotkut niistä ovat ehkä kivoja, tosi kivoja, jopa huippuja ja jotkut tuovat tuskaa. Niin se vaan menee ja on ilmeisimmin aina mennytkin. Tapahtuu aivan käsittämättömiä juttuja!

Katsoin muutama päivä sitten ohjelmaa, jossa ihmiset lähtevät purhehtimaan lähes vuodeksi merelle. He tietävät, että matka on vaarallinen, pitkä ja ennen kaikkia se on suuri haaste. Osalla lähtijöistä on perhe, pieniä lapsia, sairaat vanhemmat ja mitä kaikkea. Silti he lähtevät. Lähtijät tietävät, että matkalla voi kuolla. Joskus ihminen putoaa purrelta aallokkoon ja mahdollisesti tätä pudonnutta ei koskaan löydetä. Muistaakseni ohjelmassa mainittiin kuudelle ihmiselle käyneen näin. Silti lähtijät olivat innoissaan kuin hämähäkki luotuaan uuden kestävän seitin. (?) Tämä kokonaisuus eli matka meren armoille alkoi kiehtoa minua valtavasti. Aloin jo googlettamaan purjehdusvalmennuksia ja läheisiä kuntosaleja. Purjehtiminen vaatii hyvää kuntoa, sitkeyttä ja ehkä myös hieman sitä hulluutta, ainakin jos aikoo olla purrella ensialkuun vuoden ja kiertää koko maapallon suolaiset vedet.

Kävin katsomassa leffateatterissa Villi vaellus -elokuvan (Wild). Siinä nainen käveli rakot ja hiertymät jaloissaan Meksikon rajalta aina Kanadan rajalle asti. Elokuvan jälkeen mietin, että minäkin tahdon! En tiedä olenko luonteeltani yllytyshullu vai hullu noin muuten vain, mutta joku tuon kaltainen seikkailu itsensä kanssa olisi varmasti aikamoinen! Voisi vain käppäillä iso rinkka selässä, keitellä nuotiolla puuroa ja kuunnella metsän ääniä. Matkan aikana saisi pelätä, onnistua, iloita, tutustua ja olla epätoivoinen sekä mahdollisesti eksyksissä. Olisi niin coolia jotenkin testata itseään, mennä juuri sinne äärirajoille, wohoo!

Olen haaveillut jo useamman vuoden reppureissusta. Lähtisin vain maailmalle ja toivoisin, että palaisin ihan yhtenä kappaleena takaisin. Haluaisin kierrellä Aasiaa ja Afrikkaa. Tsiigailisin apinoita ja koppakuoriaisia ja ottaisin selfieitä niin paljon Instaan, että Suomessa olevilta kavereilta nousisi jo savua korvista. Se nyt vain olisi siis siistiä. Elän siinä uskossa, että ihmisellä on yksi elämä ja se elämä on tässä ja nyt. Se on omissa käsissäni, eikä kenenkään muun. 

Joku kuitenkin pidättelee minua. Olen pohtinut mikä se on. Minulla on joku rautapallo kahleilla kiinni nilkassani. Se pallo ei ole kovin painava, mutta se silti pidättelee. Pallo ei ole lapsi, se ei ole mies, suhde. Se on mahdollisesti järki, koska hyppy tuntemattomaan rinkka selässä jännittää. Mitä jos minulle käy jotain? Mitä jos en ole tarpeeksi vahva? Kenelle minä oikein yritän todistaa pärjäämistäni?

Asian laita on nyt niin, että soitin eräälle ystävälleni ja kerroin mielettömistä ajatuksistani. Aloitan vaeltamisen Kolilta ystäväni kanssa kesällä 2015. Otamme rinkat selkään ja kuljemme noin 80km yhdessä ihmetellen metsän elämää, purojen solinaa ja kallioiden seinämien liukkautta. Jos eksyn, eksyn yhdessä toisen ihmisen kanssa. Siitä voin sitten jatkaa uusiin vaellushaasteisiin. Haluan käydä Euroopan vaellusreitit ja kuka tietää, vaikka minua joskus odottaisi juuri se pitkä, haastava PCT-vaellusreitti Meksikon rajalta Kanadaan asti. Ei muuta kuin kävelyä harjoittelemaan.

Äärirajoja ihmiset!

Elli
Anna mä bloggaan

Tässä vielä muutama linkki, jotka kannattaa tsekkaa! :) 

https://www.youtube.com/watch?v=PJCIflAfu_o

https://www.youtube.com/watch?v=cGhrwrXwElg